Viimeaikaisen elämän hämmentävimpiä ja kauneimpia hetkiä oli lakkiaisjuhla. Sydän pamppaillen katselin ko tyyppi haki lakin ja pokkasi yleisön edessä. Mää ajattelin että here we go, mää en nää sua enää ikinä. Olo oli haikea mutta samalla jotenki tosi vahva. Koska mää tiesin että se ei pidä musta ja että se muuttaa pois ja ensi vuonna se ei edes varmaan muista mua. Minkäs sille voi. Mä ihastun aina vääriin ihmisiin. Seremonian jälkeen halasin läpi puoli salia, senkin, ja katoin sitä ja ajattelin että mene. Ja se oli vapauttavaa. Nyt mä vaan kaipaan jotakin joka tykkäsi musta ja helvetti soikoon vetäsis multa jalat alta.
Töissä oon piirtämisorja.
